20. kesäkuuta 2015

Juhannuskukkia kaupungeissa

Olen viettänyt juhannuksia maalla ja kaupungeissa, ystävien kesämökillä ja omassa kodissani.
Tänä vuonna juhannussauna lämpeni eteläsuomalaisen kaupungin kerrostalossa.

Minun juhannukseeni liittyvät villikukka-asetelmat, jotka saavat rönsyillä luontonsa mukaisesti.

Juhannuskukkia kattoterassilla

Lapsuuteni ja nuoruuteni juhannukset vietin perheen ja ystävien kanssa kotona satakuntalaisessa pikkukaupungissa. Iso jokirantatontti oli vanhempieni yhteinen harrastus ja onnen lähde. Isä viljeli maissit ja tomaatit, äiti kesäkukat. Suuri osa rannasta rehotti luonnontilassa. Sieltä keräsin kissankellot ja harakankukat suloiseen, patinoituneeseen koriin. Viime vuosina olen kerännyt kukat samaan koriin nykyisen kotikaupunkini polkujen varsilta.

Nyt isää ei enää ole, talo ja ranta ovat vaihtaneet omistajaa, vanhalla puutarhalla ei ole hoitajia. Käyn joskus kesäisin äidin kanssa tervehtimässä tuttua rantaa. Sieltä täältä löydämme vielä itsekseen kylväytyneen kukan.


Kuvamuistoja puutarhasta, jota ei enää ole.



Tässä on pala sielunmaisemaani, mieleni mansikkapaikka.






On ihanaa muistella!
Muistelussa liittyvät yhteen
kaikki elämän rakennuspuut,
kaikki eletty ja koettu,
opittu ja oivallettu,
toivottu ja toivuttu.


Jukka ja minä
Varhaislapsuudesta mieleeni on jäänyt juhannus, jonka vietimme äidin sisaren perheen luona Tampereella. Minulla oli siellä serkkuja, joista lähinnä ikäiseni oli herkkä ja hiljainen Jukka. Isä otti Jukasta ja minusta kuvan polulta matkalla kauniiseen järvenrantaan. Muistan vieläkin, miten tuoksuvat koiranputket röyhysivät polun molemmin puolin paljon meitä korkeampina. Olenko siitä asti rakastanut koiranputkia?








Mittumaari ja kesäpäivänseisaus


Juhannus, tai mittumaari(a), valon ja keskikesän kohokohta, on ollut alun perin muinaisuskontoon liittyvä juhla Suomessa, Ruotsissa ja Baltian maissa. Juhannukseen on liittynyt uskomuksia ja taikoja, joilla on yritetty varmistaa vuoden sato ja naimaonni. Monet kristilliset kirkkokunnat viettävät juhannusta Johannes Kastajan syntymäpäivänä.

Kesäpäivänseisaus on vuoden pisin päivä. Pohjoisella pallonpuoliskolla se sijoittuu  juhannuksen aikaan. Tänä vuonna kesäpäivänseisaus on sunnuntaina 21.6. Se tarkoittaa, että aurinko paistaa keskipäivällä kohtisuoraan taivaalta Kravun kääntöpiirillä.

14. kesäkuuta 2015

Näkemiin, Oskar


Oopperan harjoituksista: Oskar Merikanto (Jussi Merikanto) kantaa murheita ja menetyksiä sisällään.


Mitä sanoa oopperasta, jonka kriitikot ovat jo ylistäneet monin sanakääntein? Ehkä sen, että tänään sen viimeisessä esityksessä nousi pintaan haikeus, mutta ennen kaikkea kiitos siitä, mitä ooppera antoi yleisölle ja myös sen tekijöille.

Miksi liikutuin ja nauroin


Ooppera ei sisällä tarunhohtoisia juonenkäänteitä eikä jylisevää sankaruutta, eikä se voisikaan. Jos joku taiteilijoistamme on ollut rauhaa rakastava, riitoja ja draamoja kaihtava mies, hän on ollut tämän oopperan päähenkilö, Oskar Merikanto. Hän arvosti sopua ja rauhaa, mutta joutui elämään läpi vaikeat ajat punaisten ja valkoisten raastavissa taisteluissa. Kansan rakastaman säveltäjän elämäntarina liikuttaa ehkä juuri siksi, että hän palveli suomalaisia säveltämällä meille rakastettuja lauluja, ei tehden itsestään suurta numeroa eikä elämää suurempaa Taiteilijaa.

Diivakin lavalla nähtiin, nimittäin upean Johanna Rusanen-Kartanon riemastuttavasti parodioima Aino Ackté. Ihan sai ääneensä nauraa.

Oopperan harjoituksista: "Minä en jaksa näiden amatöörien kanssa!"
Aino Ackté (Johanna Rusanen-Kartano) on vihassaankin suuri. 


Nimiroolin esittäjä Jussi Merikanto (ei sukua Oskarille) laulaa komeasti ja sopii täydellisesti ystävällisen Oskarin rooliin. Jokaisen solistin voisi kehua erikseen, oopperakuoro ja lapsikuoro olivat iskussa. Elämälle-oopperan libreton kirjoitti Kansallisoopperan päädramaturgi Juhani Koivisto. Sävellys on Jaakko Kuusiston.

Jussi Merikanto on aiemminkin esiintynyt Ilmajoella, ja nyt ensi kertaa nimiroolissa.
Tässä Jussi on palaamassa tauolta toisen näytöksen harjoitukseen.


Oopperan säveltäjä ja kapellimestari Jaakko Kuusisto ja näyttämömestari, juhlien varapuheenjohtaja Ari Hakoniemi
seuraavat säätietoja kenraalia edeltävänä päivänä.  Sateista ja kylmää riitti, lämmintä oli vain sydämissä.


Ilmajoen Musiikkijuhlat sai 40-vuotisjuhlavuotensa arvoisen oopperan ja loistavan konserttiohjelmiston. Ensi kesäkuussa meillä on onneksi vielä tilaisuus nähdä Merikanto-ooppera Ilmajoella. Kiitos ja – Oskarin tavoin – kumarrus.

Kuvat: Iina Åman

13. kesäkuuta 2015

Simpukakerääjät kirjahyllyssäni


Palaan yhä uudelleen Rosamunde Pilcherin kirjaan Simpukankerääjät. Sain kirjan vuosia sitten äidiltäni, joka sanoi, että minun pitää omistaa se. Mitä äiti halusi minulle antaa kun antoi juuri tämän kirjan?

Kirja alkaa 64-vuotiaan Penelope Keelingin paluusta kotiin sairaalasta. Hän tietää saaneensa lahjan, jatkoaikaa elämälleen. Hän saa aikaa ja mahdollisuuden tehdä tekemättömät tärkeät päätökset ja järjestelyt. Penelopen tarina rakentuu kuin peilin palasista, eri ihmisten ja tapahtumien heijastamasta mosaiikista.

Penelopen viehätys on siinä, että hän ei ole virheetön eikä särmätön. Hän kokee menetyksiä ja surua. Mutta suurinta on rakkaus. Penelope saa ja antaa läheisyyttä, hellyyttä ja ystävyyttä. Oma epäsovinnaisuus kasvattaa ymmärtäväisyyttä, suvaitsevaisuutta ja avoimuutta: hyväksyvää viisautta. Penelope on avoin sille, mitä elämä antaa ja ottaa.

Penelopella on kolme lasta, Nancy, Olivia ja Noel. Nancy ja Noel ovat materialisteja ja ulkokultaisia snobeja. Olivian snobismi on sisäänpäin kääntynyttä: hän varjelee uraansa ja itsenäisyyttään. Toiset sisarukset eivät tunnu juurikaan kasvavan lähtökohdistaan. Olivia sen sijaan kasvaa äitinsä suuntaisesti.

Jos et ole lukenut vielä kirjaa, suosittelen että lähdet nyt kirjastoon ja luet kirjan ennen kuin jatkat lukemista.

Juonipaljastus ja oivallus


Olivia ottaa oppia vanhemmista naisista ja tekee tärkeitä oivalluksia elämästä. Äidin hautajaisissa hän ei voi katsoa äitinsä arkkua. Olivia tarkkailee 90-vuotiaan Rose Pilkingtonin kasvojen tyyneyttä:
"Hänen haalistuneet silmänsä tarkkailivat rauhallisen hyväksyvästi kaikkea mikä oli tapahtunut ja mikä pian tapahtuisi."

Olivia häpeää pelkuruuttaan, kääntää kasvonsa eteenpäin, kuuntelee musiikkia ja katsoo mamin kukkiin peittynyttä arkkua.

Olivia tajuaa, että saadakseen rakkautta hänen täytyy haluta antaa sitä. Hän tietää että seuraavat kuukaudet olisivat vaikeita, mutta välttämättömiä hänen omalle kasvulleen: "Mamin eläessä hän oli aina tajunnut että jokin osa hänestä oli jäänyt hellityksi, rakastetuksi lapseksi."

Penelopen lahja

Ennen kuolemaansa Penelope sai kokea sivusta toisinnon omasta rakkaustarinastaan, joka tosin sodan vuoksi jäi ilman täyttymystä. Penelope kuoli onnellisena. Hän sai kokea suurta rakkautta eläessään ja kuollessaan, koska rakasti itse niin paljon.



12. kesäkuuta 2015

Raparperitarinat



Valmistan taas raparperipaistosta. Se ei ole mikä tahansa jälkiruoka. Sen kirpeässä makeudessa maistuvat kaikki elämäni kesät.

Äitini on valmistanut raparperipaistosta joka kesä niin kauan kuin saatan muistaa. Minäkin olen tehnyt niin siitä asti, kun perustin ensimmäisen oman kotini. Kun kesän ensimmäiset vihreät varret muhivat tuoksuen uunissa, mieleen läikähtää muistamisen onni. Äiti esiliinassaan nostamassa uunivuokaa pöytään, perheen leppeä kesätunnelma.

Kun tarjoilen raparperipaistosta, tunnen olevani osa tarinaa. Siirrän kokemaani hyvää eteenpäin. Kuvittelen miten jotakin eletystä välittyy toistenkin koettavaksi.

Emme voi tietää etukäteen, mistä syntyy elinikäisiä, kantavia muistoja. Miten pienistä asioista voikaan koostua arvokas arki. Yksinkertaiset rutiinit tuovat hyvää tekeviä rytmejä: viikkosiivous, aamukahvin keittäminen, viikonvaihteen kauppareissu, pyhäpäivän lepo. Joistakin asioista syntyy aikaa myöten rakkaita perinteitä.
 
Tässä on äitini raparperipaistoksen ohje. Toivon että se ilahduttaa sinua. Luodaan uusia tarinoita.

Äidin raparperipaistos

n. 750 g pilkottuja raparperinvarsia
1 dl         sokeria
75 g        sulatettua voita
2 dl         kaurahiutaleita
1 dl         sokeria
               kanelia
1rkl         siirappia

Kuori raparperit, paloittele ja asettele uunivuokaan. Ripota päälle desi sokeria. Sulata voi ja lisää siihen sokeri, kaurahiutaleet ja kanelia maun mukaan. Levitä seos varovasti raparperien päälle. Valuta vielä siirappia kaiken päälle. Paista 180 asteessa 20-30 minuuttia. Nauti lämpimänä vaniljakastikkeen tai vaniljajäätelön kanssa.

Raparperin kirpeys leppyy uunissa


Raparperi on kotoisin Itä-Aasiasta. Euroopassa sitä alettiin viljellä vasta 1700-luvulla, sillä aiemmin sitä ei pidetty täällä syötäväksi kelpaavana. Sen sijaan sitä on käytetty kiinalaisessa lääketieteessä jo yli 5000 vuotta. 1600-luvulla raparperia kuljetettiin Uralin rinteiltä lääkkeeksi Välimeren maihin pitkin Volgaa, barbaarien jokea – ”Rha Barbarum”.

Sokeri ja uuni kesyttävät tämän barbaarisen kasvin suloiseksi herkuksi.


Olen kirjoittanut raparperista aikaisemminkin asiakkaani Sevas Oy:n lehteen. Mika Okon kuva on Sevaksen arkistosta.